21. syyskuuta 2017

Urheilujournalismi on alistunut urheilulle

Liikunnan kuluttajan, harrasteliikkujan ja laaja-alaisesti urheilua katsovan ihmisen silmissä suomalainen urheilujournalismi on kriisissä. Valtalehtien sekä televisio- ja radiokanavien mielenkiinto on jo pitkään kohdistunut lähes täydellisesti kilpa- ja huippu-urheiluun.

Lasten ja nuorten liikunta, puhumattakaan kuntoilusta ja harrasteliikunnasta loistavat poissa olollaan palstoilta ja eetteristä.

Kanava-lehdessä 4/2016 Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian emeritusprofessori Kalevi Heinilä kirjoittaa kaunistelemattomasti siitä, kuinka ”Urheilujärjestöjen ja median välillä on symbioottinen ystävyys- ja avunantosuhde, joka ehkäisee kriittisyyden ja toisinajattelun jo ennalta”.

Heinilän mukaan sen sijaan, että urheilujournalismi toimisi muun journalismin tavoin demokratian vahtikoirana, se on kesyyntynyt urheilujärjestöjen sylikoiraksi”. Arvostettu emeritusprofessori nimittää urheilujournalismia sylikoiraksi, joka ”valvoo kovin heikosti ja lähinnä vain viihteen näkökulmasta yhteiskunnan yleisen edun toteutumista liikuntakulttuurissa.”

Hentilä kirjoittaa asiaa. Kukapa sitä nyt kaveristaan ja tuttavastaan kielteistä kirjoittaisi? Kukapa purisi ruokkivaa kättä? Nostot olympiakomitean ja Valon taloussotkuista ovat harvinaisia poikkeuksia.

Urheilujärjestöjen sylikoiraksi vajoamista on vauhdittanut se, että urheilutoimittajat nimensä mukaisesti ovat jo pitkään olleet kiinnostuneita vain ja ainoastaan urheilusta. Vieläpä niin, että miesurheilu saa palstamillit ja lähetyssekunnit, jolloin naisurheilulle jätetään rippeet silloin tällöin. Tyttö- ja poikaurheilun saama julkisuus on naisurheilua vieläkin hävettävämmässä tilassa.

Sanomalehtien taloudellisen alamäen myötä myös urheilutoimitusten päälukua on pienennetty samalla kun sivujen ja palstojen määrää on vähennetty. Jos journalismin kulta-aikoina urheilu ja erityisesti huippu-urheilu hallitsivat tilaa, on sisältöpainotus levikki- ja ilmoitustulojen vähentymisen myötä entisestään vinoutunut.

Tuntuu siltä, että median sisällöstä vastaavat päälliköt eivät tiedä, mitä sanoilla liikunta tai harrasteliikunta ymmärretään. Sen sijaan he uskovat vakaasti siihen, että pelkästä kilpailemisesta kirjoittaminen ja uutisointi kiinnostavat lukijoita, katselijoita ja kuuntelijoita.

Mitkään tutkimukset eivät kuitenkaan vahvista sitä nykyistä harhaluuloa, että jokainen lukija tai tv-katselija on kiinnostunut vain kilpa- ja huippu-urheilusta. Päinvastoin harrasteliikunnan merkityksen alati kasvava tiedostaminen kuin myös tietoisuus liikkumattomuuden isosta roolista kuolleisuuden taustalla ovat saaneet ihmiset hakemaan tietoa myös mediasta. Toistaiseksi turhaan.

Hentilän sanoin: ”Demokraattisessa yhteiskunnassa median keskeisiin tehtäviin kuuluvat tiedonvälitys ja yleisen edun toteutumisen valvonta. Sen sijaan urheilumedia keskittyy lähinnä huippu-urheiluun ja sen kiinnostavuuden säilyttämiseen”.

Isojen lajien maailmanmestaruuskilpailujen ja olympialaisten lähetysoikeudet saanut tv-yhtiö on vahvempi vallankäyttäjä kuin moni pieni valtio YK:n yleiskokouksessa. Televisiopomot pystyvät halutessaan määrittämään kilpailujen aikatauluja esimerkiksi Pohjois-Amerikan mainosmarkkinoita ajatellen ja saamaan näin suosituimmat lajit ns. primetime-tunneille.  Mainosminuutti parhaaseen katseluaikaan maksaa enemmän kuin se kuuluisa hunaja.

Kun vuoden 2012 Lontoon kesäolympialaisten jälkeen Kansainvälinen olympiakomitea antoi ultimaatumin painille ja nyrkkeilylle lajien muuttamisesta entistä katsojaystävällisemmiksi, voisi kyyninen ihminen ajatella takana olleen vaikutusvaltaisten tv-yhtiöiden pelon mainosrahojen ja katsojien katoamisesta.

Katselukerrat (6039)/Kommentit (0)

Tunnisteet:

9. kesäkuuta 2016/Päätoimittajalta

Jätä kommentti

Nimi:
Sähköposti:
Kommentti:
Lisää kommentti
 


TUL Uutisviesti

Tilaa uutiskirje

Uutiskirjeen tilaajana saat kerran kuussa ajankohtaista infoa TUL:n tapahtumista.

Luetuimmat jutut